Vielä suomalaisuudesta

Olen saanut kiitettävästi palautetta sivustostani, sekä suoraa (sähköpostia) että epäsuoraa (kommentointia esim. blogeissa). Palautteen perusteella on tarpeen vielä selventää suomalaisuuden käsitettä. Joitain seikkoja olen käsitellyt jo muissa kirjoituksissa, mutta en voi vaatia lukijoita lukemaan kaikkia sivutekstejä ennen kuin tekevät päätelmiään. Ja kertaushan on paras tapa oppia.

Mitä on suomalaisuus? Vastaus riippuu tietysti siitä, mikä on tutkimuskohde. Kielitieteilijälle suomalaisuus määrittyy kielen kautta: kielellinen suomalaisuus on osa laajempaa kaikkien sukukielten yhdessä muodostamaa uralilaisuutta. Uralilaisuus ei tietenkään ole yksilötasolla sillä tavoin tärkeä identiteetti kuin vaikkapa suomalaisuus saattaa jollekulle olla. Pienten kansojen kollektiiviselle identiteetille sillä saattaa kuitenkin olla tärkeä merkitys.

On käytännöllisiä syitä sille, miksi juuri kielellinen suomalaisuuden määritelmä on niin keskeisessä asemassa: vain kielen perusteella identiteetti on mahdollista hahmottaa yksilötasolla. Suomalaisia ovat tällöin kaikki ne yksilöt, jotka puhuvat suomea ensimmäisenä kielenään (tässä ei puututa keinotekoisiin kansalaisuusmääritelmiin). Suomalaiset muodostavat siis suljetun joukon: yksilöt ovat eroteltavissa suomalaisiin ja ei-suomalaisiin.

Sen sijaan geenien tai kulttuuripiirteiden osalta suomalaiset eivät erotu suljetuksi joukoksi: isälinjaa N3 edustaa suomalaismiesten enemmistö, mutta suomalaisilla on muitakin isälinjoja, ja lisäksi tätä isälinjaa on monella muullakin kansalla; evankelis-luterilaista uskontoa tunnustaa suomalaisten enemmistö, mutta suomalaisilla on muitakin uskontoja, ja lisäksi tätä uskontoa tavataan muillakin kansoilla. Sama koskee mitä tahansa geneettistä tai kulttuurista piirrettä (elinkeinot, tavat jne.).

Miksi identiteetti sitten määrittyy ensisijaisesti juuri kielen kautta? Koska ihmiset itse pitävät kieltä merkittävänä identiteetin määrääjänä. Kyse ei siis ole siitä, että tutkijat ohjeistaisivat kansaa identifioitumaan kielen perusteella, vaan kansa itse tekee jaon "meihin" ja "muihin" luontevasti kielen perusteella. Yhteinen puheenparsi yhdistää.

Kun puhutaan suomalaisuudesta, puhutaan yleensä suomenkielisistä ihmisistä (olkoonkin että nykyinen suomalaisuus on rajautunut keinotekoisesti valtiollis-poliittisten tekijöiden vaikutuksesta). Tämä on ensisijaista suomalaisuutta.

On kuitenkin olemassa myös toissijaista suomalaisuutta, joka on alisteinen ensisijaiselle suomalaisuudelle. Niinpä körttiläisyyttä saatetaan sanoa suomalaiseksi uskonnoksi, koska se on syntynyt ensisijaisesti suomalaisten keskuudessa. Myös mämmiä ja saunavihtaa saatetaan pitää suomalaisina asioina.

Nykytasolla tällaiset toissijaisesti suomalaisuutta heijastavat asiat saattavat näyttää yksinkertaiselta: suomalaisuutta on se, mikä liittyy kiinteästi suomalaisiin. Kuitenkin on tärkeää tiedostaa, että suomalaisuus ei ole tullut tänne valmiina mistään: se mitä nykytasolla pidetään suomalaisuutena, on muodostunut täällä kaikista niistä vaikutteista, joita tänne on eri suunnilta saapunut viimeisen kymmenen vuosituhannen aikana. Nykyisellä suomalaisuudella on satoja juuria.

Sen sijaan kielen osalta tilanne on toinen: suomalaisuutta määrittää yksi kieli, joka on tullut tänne vain kerran. Tosin erityisesti lainasanoissa ja paikannimissä on jälkiä vieraiden kielten vaikutuksesta, mutta kielellä on silti vain yksi pääjuuri - toisin kuin geneettisillä tai kulttuurisilla piirteillä.

Kun kielentutkija sanoo, että suomen kielen esimuoto on saapunut Suomeen vasta tiettynä ajanjaksona, hän ei puhu mistään muusta kuin kielestä. Tämän ymmärtäminen on usein vaikeaa niille, joille suomalaisten alkuperä on yksi paketti: he suodattavat esitetyn tiedon tulkinnaksi, jonka mukaan kaikki toissijainenkin suomalaisuus olisi tullut tänne vasta kielen mukana. Kun kielentutkija sanoo, että suomen kielen esimuoto on saapunut Suomeen vasta tietyllä ajanjaksolla, hän ei kuitenkaan tarkoita, että suomalainen geeniperimä kokonaisuutena tai suomalainen kulttuuri kokonaisuutena olisi tullut Suomeen samaan aikaan. Kysehän on vain kielestä.

Kun kuvitteellinen kielentutkija esittää kielelliseen todistusaineistoon nojaten, että uralilainen kieli on levinnyt Suomeen vasta pronssikaudella (tästä kielestä kehittyi kantasaame) ja varsinainen suomen kielen edeltäjä vasta rautakaudella, hän puhuu ainoastaan kielen leviämisestä. Tietysti kielen mukana on todennäköisesti levinnyt myös geneettistä ja kulttuurista ainesta, mutta määrällisesti ajatellen suurin osa siitä, mikä nykyään hahmotetaan suomalaisuutena, saattoi olla täällä jo ennen sitä kieltä, jolla me nykyään suomalaisuutemme määrittelemme.

Jos suomen kielen esimuoto ei olisi jostain syystä levinnyt Suomeen, me puhuisimme nyt ehkä saamea, ruotsia, venäjää tai jotain nyttemmin kadonnutta paleoeurooppalaista kieltä. Silti suuri osa niistä kulttuurisista ja geneettisistä piirteistä, joita me nykyään pidämme suomalaisuuksina, olisi todennäköisesti täällä - olisipa kielemme mikä hyvänsä.

On tärkeää ymmärtää, että kieli ei ole millään lailla sidoksissa geeneihin eikä kulttuuriin. On oikeastaan suuressa määrin arpapeliä, mikä kieli leviää ja mikä menettää asemiaan. Ei ole olemassa lakia, että tiettyjen ehtojen täyttyessä tietty kieli valtaa alaa. Vaikka suomen kielen esimuoto olisikin saanut etelärannikollamme jalansijaa rautakaudella, kehitys olisi silti voinut johtaa aivan erilaiseen nykyisyyteen. Kielen tuonut väestö olisi saattanut omaksua aiempien asukkaiden kantasaamelaisen kielimuodon. Tai vaikka suomen murteiden edeltäjät olisivatkin olleet voittoisia suhteessa saameen, rannikon skandinaavien kieli olisi saattanut olla vielä voittoisampi: ainakin Länsi-Suomi olisi saattanut kielellisesti skandinaavistua, aivan kuten se skandinaavistui kulttuurisestikin. Itä-Suomi olisi tällöin saattanut myöhemmin kieleltään venäläistyä helpommin, kun lännessä ei olisi ollut suomenkielisiä tukemassa "oman" kielen säilyttämistä.

Edellisessä lauseessa sana "oma" oli tarkoituksellisesti lainausmerkeissä: on ymmärrettävä, että kieli on oma vain niin kauan kuin sitä puhutaan. Jos kieli vaihdetaan uuteen (mikä on hyvin yleinen ilmiö maailmassa: kielirajat siirtyilevät jatkuvasti), on uusikin kieli oma: se on vain eri "oma kieli" kuin aikaisempi "oma kieli". Oma kieli tarkoittaa siis vain viimeisintä tietyn ihmisjoukon puhumaa kieltä. Nykytilannetta ei voi mielivaltaisesti heijastaa kaukaiseen menneisyyteen, vaan on katsottava, mihin suuntaan tutkimustulokset viittaavat.

Sillä väestöllä, joka nykyään rajautuu suomalaiseksi juuri kielen perusteella, on menneisyydessä ollut useita kieliä: jääkauden jälkeen ne Suomen alueen alkuasuttajat (alkaen noin 8500 eaa.), joilla on jälkeläisiä nykysuomalaisissa, puhuivat jotakin tuntematonta paleoeurooppalaista kieltä. Mahdollisesti tyypillisen kampakeramiikan aikaan (vuoden 3900 eaa. jälkeen) Suomeen on saapunut idästä ihmisiä, jotka puhuivat uutta kieltä; tämäkin paleoeurooppalainen kieli on sittemmin kadonnut, mutta puhujien jälkeläisiä on nykysuomalaisissa. Kivikauden lopulla (noin 3000 eaa.) lounaisrannikolle on todennäköisesti tullut ihmisiä, jotka puhuivat kantaindoeuroopan murretta; heidänkin jälkeläisiään on nykysuomalaisissa. Pronssikaudella (vuoden 2000 eaa. jälkeen) idästä tuli Suomeen ihmisiä, jotka puhuivat uralilaista kieltä; tuo kieli alkoi kehittyä kohti kantasaamea, ja näidenkin ihmisten jälkeläisiä on nykysuomalaisissa. Rautakaudella (aikaisintaan 500 eaa.) Suomeen tuli kantasuomen varhaisia murteita puhuvia ihmisiä: lounaisrannikolle he tulivat Suomenlahden yli Virosta ja kaakkoisosiin Karjalankannasta myöten. Näidenkin ihmisten jälkeläisiä on nykysuomalaisissa.

Kieli on siis hyvinkin helposti vaihdettavissa oleva asia - mutta toisin on geenien laita: perimäänsä ei kukaan voi (toistaiseksi) vaihtaa. On tunnettua, että missä päin maailmaa tahansa suurin osa väestön geeneistä palautuu jo alkuasuttajiin. Myöhemmät väestöliikkeet eivät ole kyenneet muuttamaan kovinkaan paljon tätä alkuperäistä geenipoolia; tätä kutsutaan perustajavaikutukseksi. Vasta tehokas peltoviljely (joka ainakin täällä pohjoisessa on melko uusi asia) on mahdollistanut niin suuren väestönkasvun, että tulijoiden vaikutus aiempien asukkaiden geeneihin voisi olla ollut merkittävä. (Alkuperäisten asukkaiden syrjäyttäminen tai tuhoaminen on tietysti erilainen prosessi: sen jälkeen alueella on luonnollisesti vain tulokasväestön geenejä.)

Kärjistäen voisikin sanoa, että "suomalaiset" ovat vaihtaneet kieltään ainakin kolme tai neljä kertaa esihistoriansa aikana. Tämän pitäisi riittää osoittamaan, että se mikä nykytasolla on "oma" kieli, ei ole "oma" kieli sen kauemmas menneisyyteen kuin edelliseen kielenvaihtoon saakka. Sitä ennen "oma" kieli oli jokin aivan toinen kieli.

Mutta totuus on tietysti kärjistystä monimutkaisempi. Koska meidän kaikkien esivanhempien lukumäärä kaksinkertaistuu joka esipolvessa, useimpien esivanhemmissa lienee kaikkien mainittujen kielten (kadonneiden paleoeurooppalaisten, kantaindoeuroopan, kantauralin/esisaamen ja kantasuomen) puhujia, ja seka-avioliittojen vuoksi todennäköisesti myös pitkäaikaisten naapurikielten (germaanisten, balttilaisten ja slaavilaisten kielten) puhujia. Tästä seuraa myös, ettei ole mielekästä heijastaa "suomalaisen" käsitettä kauas menneisyyteen. Emme voi mielivaltaisesti päättää, että joku esivanhemmistamme olisi tärkeämpi kuin joku toinen - että se yksi esiäitimme, jolta olemme perineet kantasuomeen palautuvan kielen olisi merkittävämpi kuin ne tuhannet muut esivanhempamme, jotka puhuivat muita kieliä. Toisin sanoen geneettiseltä kannalta kaikki esivanhempamme ovat yhtä tärkeitä.

Kuitenkin "suomalaisuus" määrittyy ensisijassa kielen kautta: meillä voi olla pääsääntöisesti vain yksi äidinkieli, ja se on aina viimeisin "oma" kielemme. Koska kaikki muut esivanhempiemme puhumat kielet ovat joutuneet väistymään nykyisen "oman" kielemme tieltä, on kielellinen alkuperämme väkisinkin yksijuurinen: voimme seurata kielellistä alkuperäämme vain kantasuomen kautta kantauraliin.

Voidaanko nykyisestä kielestämme johtuvalla nimityksellä "suomalainen" nimittää jotakin menneisyyden ihmisväestöä? Ei voida. On täysin mielivaltaista ja metodologiselta kannalta järjetöntä ottaa ainoaa kielellistä juurtamme kuvaava nimilappu "suomalainen" ja liittää se yhteen ainoaan tuhansista mahdollisista geneettisistä esivanhemmistamme. Sillä aivan kuten meillä on tuhansia esivanhempia, joista vain osa on asunut nykyisen Suomen alueella, on noilla nykyisen Suomen alueella asuneilla esivanhemmillamme tuhansia jälkeläisiä, joista vain osa asuu nykyään Suomen alueella. Tästä syystä nykyisten suomalaisten suhde muinaisiin väestöihin on niin mutkikas, ettei voida sanoa minkään yksittäisen muinaisen väestön olevan nykyisiä suomalaisia edeltänyt väestö.

Suomalaiset ovat siis suomalaisia vain nykytasolla: suomalaiset ovat se kansa, joka tällä hetkellä puhuu suomea.

Eri suomalaisten geneettiset juuret johtavat aivan eri suuntiin, joten geenien tasolla ei yksinkertaisesti edes ole mitään suomalaisuutta, jota heijastaa menneisyyteen. Ei ole olemassa kaikille suomalaisille yhteistä geneettistä alkuperää. Suomalaisuus on mielekäs käsite vain kielen kannalta ja vain nykyhetken tasolla, ja vaikka nykyinen suomalaisuus onkin myöhäisten valtiollisten käänteiden seurausta, voidaan kaikkien suomalaisten kielellistä (mutta ei geneettistä eikä kulttuurista) juurta seurata takaisin kantasuomeen (jossain Suomenlahden eteläpuolella rautakaudella) ja edelleen kantauraliin (jossain Volgan ja Ural-vuoriston välillä pronssikauden alussa). Jossain kohdassa jokaisen nykysuomalaisen sukupuuta on esivanhempien joukkoon ilmaantunut henkilö, joka on opettanut jälkeläisilleen sen kielen, jonka linjan mukaan suomalaisuus nykyään määritellään.

Tämä ei välttämättä ole yhtä helposti ymmärrettävä asia kuin integraalimatematiikka tai yleinen suhteellisuusteoria, mutta asian ydin on tämä: ei pidä olettaa, että kaikki "suomalaisuus" olisi sidoksissa suomen kieleen ja olisi tullut Suomeen vasta suomen kielen mukana. Nimilappu "suomalainen" perustuu kieleen ja sillä luonnehditaan vain sitä nykyistä väestöä, joka puhuu suomen kieltä. Se mitä me laajemmin ymmärrämme suomalaisuudella (eli toissijainen suomalaisuus), on rakentunut Suomen asujaimiston keskuudessa kymmenen vuosituhannen ajan, ja tämän suomalaisuuden osaset olisivat täällä riippumatta siitä, minkäkielisiä ryhmiä tässä maassa asuisi. Jos eri tulokasryhmät olisivat kaikkina aikoina omaksuneet Suomen alueen jääkaudenjälkeisten alkuasuttajien paleoeurooppalaisen kielen, me emme kutsuisi tätä suomalaisuutta "suomalaisuudeksi" vaan vaikkapa "dibbalaisuudeksi". Sisältö olisi osapuilleen sama, vain nimitys olisi toinen.